”Esitys muodostui kauniiksi voitoksi” –

Tikkurilan työväenyhdistyksen näyttämöharrastus 1910-1950-luvuilla

Teksti: Erkki Vasara

Elettiin vuotta 1913. Vasta valmistuneella maanosto-osuuskunta Peltolan seurantalolla noin 500 metriä Tikkurilan asemalta länteen vietettiin iltamia. Paikallisen työväenyhdistyksen järjestämän tilaisuuden yksi kohokohta oli näytelmä Savon sydämessä. Esitys, josta vastasivat järjestäjäyhdistyksen jäsenet, oli ensimmäinen koko illan näytelmän esitys Tikkurilassa ja alkuna yhdistyksen näyttämötoimintaperinteelle.

Ensimmäisen näytelmäesityksensä jälkeen Tikkurilan työväenyhdistyksen aktiivit olivat mukana ajan hengessä ja tarjosivat 1910-luvun keskivaiheilla nähtäville muun muassa sellaiset suositut kansannäytelmät kuin Tukkijoella, Roinilan talossa ja Saimaan rannalla. Näytelmäesitystensä lipputuloilla työväenyhdistys keräsi varoja muun muassa paikallisen alakoulun ja sen keittolan hyväksi. Näin yhdistyivät kulttuuri ja yhteiskunnallinen työ. Voimavarojen suinkin vain salliessa yhdistyksen johto pyrki järjestämään kulttuuritarjontaa, jonka merkityksen se näki niin oman jäsenistön kuin paikkakunnan muunkin työväestön kannalta.

Useita yrityksiä Näyttämön perustamiseksi

Vuosien 1917-1918 dramaattisten tapahtumien jälkeen Tikkurilan työväenyhdistys palasi näyttämökysymyksiin tammikuun 1920 kuukausikokouksessa, joka teki päätöksen uuden näytelmäseuran järjestämisestä kokoonkutsujana Anna Sohkanen. Kaksikymmenluvun alussa seura kunnostautuikin yhdistyksen tilaisuuksissa, joiden ohjelmistossa oli useita näytelmiä. Käsikirjoituksia näytelmäseura sai Suomen Näytelmäkirjailijaliitosta ja Suomen Nuorison Liitosta, joiden näytelmäkirjasissa olleet kappaleet löysivät niiden välityksellä tiensä yhtä lailla työväentalojen kuin nuorisoseura- ja suojeluskuntatalojenkin näyttämöille 1920- ja 1930-luvuilla.

Näytelmäharrastus vaati kuitenkin paljon, ja vajaassa kahdessa vuodessa näytelmäseuran innostus hiipui. Näytelmistä pitäneet tekivät kuitenkin uuden yrityksen jo elokuussa 1922 ja vuoden verran työväentalolla nähtiinkin jälleen iltamanumerona myös näytöskappaleita. Uusi uinahdus seurasi kuitenkin jälleen – yhdistyksessä oli vain muutama kymmen jäsentä ja heistäkin vain osa koki viehätystä omakohtaiseen näyttelemiseen yleisön edessä. Mutta ei auta – jälleen, tällä kertaa tammikuussa 1927, Thalian ystävät yhdistyksessä iskivät. Tuolloin pidetyn vuosikokouksen käsittelylistalle tuli ehdotus näytelmäseuran perustamisesta. Se meni läpi ja jo helmikuussa työväenyhdistyksen johtokunta hyväksyi uuden Tikkurilan Työväen Näyttämön yhdistyksen alaosastoksi sillä ehdolla, että yhdistys saa täyden oikeuden valvoa Näyttämön toimintaa ja tilejä. Ohjelmistoon tuli muun muassa näytelmä Hirviherrat, jonka oli kirjoittanut 1920- ja 1930-luvuilla tiukkana suojeluskuntamiehenä tunnettu mutta syksyllä 1944 kansandemokraatiksi kääntynyt Helsingin yliopiston voimistelulaitoksen lehtori Klaus U. Suomela.

Kaksikymmenluvun peruja yhdistyksen näyttämöllä oli tutut maisemakulissinsa sekä tuolit ja pöydät, mutta 1930-luvun alussa kalustoon saatiin lisäksi pari virsuja sekä lapsen kehto. Työväentalon vahtimestarin toimensa ohella Näyttämön ohjaajan työskennellyt Viljo Vallin korjasi näyttämön kulissit ja maalasi vielä uudetkin. Vuonna 1937 näyttämölavalle saatiin lisäksi flyygeli, joka ostettiin Tapanilan työväenyhdistykseltä. Vallin ja hänen vaimonsa olivat intomielisiä näyttämöihmisiä, jotka valmistelivat lukuisia näytöskappaleita työväenyhdistyksen tilaisuuksiin. Vuonna 1933 he esittivätkin, että työväenyhdistyksen näyttämötoiminta virallistettaisiin myös ulospäin yhdistyksestä muodollisesti irrallaan olevan näyttämöseuran kautta, jolloin yhdistyksen näyttelevillä jäsenillä olisi paremmat mahdollisuudet, kuten Vallinit uskoivat, saada esiintymistilaisuuksia myös yhdistyksen ulkopuolelta. Siihen asti yhdistyksen näyttelijöiden harrastus oli ollut muotoseikkoja ajatellen ulospäin täysin epävirallista, eikä yhdistys ollut ilmoittanut esimerkiksi sos.dem. puolueen tilastoihin, että sillä olisi ollut näytelmäseuraa. Viljo Sohkasen johtama toimikunta käsitteli asiaa aikansa, ja marraskuun 1935 kuukausikokouksessa uusi virallinen Tikkurilan Työväen Näyttämö voitiin kirjata perustetuksi. Tällä välin Vallinit olivat muuttaneet paikkakunnalta, ja Näyttämön uudeksi ohjaajaksi valittiin Nestor Teräluhta. Näyttämön puheenjohtajaksi oli valittu Aaretti Siren, jota seurasi keväällä 1936 Anni Vaikonpää.

Kolmikymmenluvun jälkivuosina Näyttämön ohjaajina vaikuttivat Vaikonpään lisäksi myös Ida Kallio, Vilho Auvinen ja Verneri Jokiruoho. Puvustonhoitajana oli työväentalon vahtimestari Maria Nummelin, puvustonhankkijana Impi Sohkanen ja lavastajana Lempi Bergström. Talkootyö oli pelin henkenä. Vaikka näytösesitykset tuottivat aina useita satoja markkoja, niistä koitui myös omat kustannuksensa, ja niinpä varsinainen nettotuotto jäi usein varsin vaatimattomaksi. Ilman talkoita, varainhankintaa ja avustuksia toiminta olisikin ollut mahdotonta. Toimintansa taloudelliseksi tukemiseksi Näyttämö järjesti omia iltamiaan, myös tanssi-iltamia. Vuonna 1938 se piti, yleisön myönteistä mielialaa lisätäkseen, myös yhdet vapaailtamat sekä joulun alla puurojuhlat. Rahallisesti Näyttämön toimintaa helpottivat kolmikymmenluvun lopulla kuitenkin eniten Helsingin maalaiskunnan sille myöntämät avustukset, jotka vuodesta 1937 lähtien olivat 3 000 markkaa vuodessa. Kunnan tuki kertoi sekin Näyttämön nauttimasta arvostuksesta ja sen työn kulttuurimerkityksestä paikkakunnalla.

Näyttämön toiminta jatkui vilkkaan myös 1930-luvun loppuvuosina. Näytelmäesityksiä oli vuosittain useita – vuonna 1938 peräti yksitoista – ja ne saivat paitsi runsaan yleisön myös kiittävät arvostelut. Näyttämön menestyskappaleita olivat muun muassa Anna-Liisa, Isotalon Antti, Anoppi järjestää, Peto riehuu, Roinilan talossa sekä Verneri Jokiruohon kirjoittama Muilutus. Menestyskappaleitaan Näyttämö esitti useampaan kertaan, mikä merkitsi paljon myös kassassa. Esimerkiksi syksyllä 1937 ensi-iltaan tulleen Anna-Liisan kaksi ensimmäistä esitystä, joista jälkimmäiseen myytiin alennetut liput, tuottivat ovituloina 1 191 ja 418 markkaa. Vuonna 1937 Tikkurilan työväen näyttämöllä oli vierailunäytäntö Järvenpään ja kahta vuotta myöhemmin Nurmijärven ja Jokelan työväentaloilla. Varsinkin Jokelan vierailu ”onnistui yli odotusten”.

Kuten havaitaan, Tikkurilan työväentalo oli 1930-luvulla vireän teatteriharrastuksen näyttämönä. Vaikka siellä esitetty ohjelmisto olikin lähinnä perinteisiä kansannäytelmiä, joita esitettiin samaan aikaan paitsi muilla työväentaloilla myös lukuisilla nuorisoseuran- ja suojeluskuntataloillakin, kyse oli kuitenkin työväenkulttuurista aidoimmillaan. Oleellista oli mukana olleiden keskinäinen yhteys, joka muodostui yhteisestä elämänpiiristä, työläisyydestä, jäsenyydestä työväenyhdistyksessä sekä elämästä työväentalolla. Vaikka näytelmillä ei välttämättä ollutkaan kovin suurta yhteiskunnallista sanomaa, työväenyhdistyksen jäsenet tekivät niistä työväenkulttuuria oman tulkintansa ja näyttämökokemuksensa kautta. Samalla he liittivät näihin kokemuksiinsa yleisönsä, joista suuri osa oli yhdistyksen muita jäseniä tai yhdistykseen kuulumattomia työläisiä. Arkisten, usein raskaiden askareidensa ohessa ja jälkeen työväennäyttämön aktiivit halusivat osoittaa itselleen ja toisilleen oman kykynsä luoda taidetta siinä kuin porvarisseurojenkin jäsenet tai ammattinäyttelijät.

Sotien jälkeen ohjaajaksi Kaarlo Haapanen

Jatkosodan jälkeen myös Tikkurilan Työväen Näyttämö kävi rivakasti omiin rauhanajan askareisiinsa. Jo lokakuussa 1944 se esitti työväenyhdistyksen syyskauden avausiltamissa Kaarlo Haapasen ohjaamana Taavetti Sylvesterin kolminäytöksisen huvinäytelmän Naimahulluja. Suomen Sosialidemokraatin arvostelija oli esitykseen mielistynyt ja katsoi ohjaajan saaneen amatöörinäyttelijänsä ”hyvään vireeseen”. Tulkinta muodostui ”varsin onnistuneeksi” ja keräsi ”vilkkaat suosionosoitukset”. Niinpä näytelmä esitettiin syksyn mittaan myös vierailunäytäntönä Tapanilan työväentalolla.

Siitä huolimatta, että työväenyhdistyksen amatöörinäyttelijät jatkoivat menestyksekkäästi esityksistään, ei Näyttämön talous ollut silti paras mahdollinen. Työväenyhdistyksen näyttämöhenkiset kokoontuivatkin syyskuun 14:ntenä 1945 työväentalolle pohtimaan mahdollisuuksia tukea tavalla tai toisella Näyttämöä. Puhetta johti Väinö Virtanen ja sihteerinä toimi Signe Lepistö. Keskustelussa nousi ajatus erillisestä tukiorganisaatiosta, joka voisi aktiivisesti ja työväenyhdistyksestä mahdollisesti erillään vaikuttaa taloudellisen ja muun tuen hankkimiseksi Näyttämölle. Lisäksi nousi esiin mahdollisuus laajentaa Näyttämö paikkakunnan kaikkien työväenjärjestöjen ensembleksi. Mielipiteenvaihdossaan tilaisuuden osanottajat vakuuttuivat asiasta, ja niinpä he perustivat tapaamisen päätteeksi Tikkurilan Työväen Näyttämön Kannatusyhdistyksen. Siitä tuli avoin myös paikkakunnan muiden sosialidemokraattisten järjestöjen kuin vain työväenyhdistyksen jäsenille. Kannatusyhdistyksen ensimmäiseen johtokuntaan valittiin Väinö Virtanen, Signe Lepistö, Impi Heino, Sven Rosendahl, Helvi Jaakkola ja Elma Hellman. Näin Näyttämö oli saanut entistä vankemman järjestöllisen selkänojan jatkaessaan paikkakunnan teatterinälkäisen yleisön palvelijana.

Ensimmäisenä esityksenään uuden ”hallinnon” alaisena Näyttämöllä oli ohjelmassaan joulukuussa 1945 Teuvo Pakkalan Tukkijoella, tuttu ja turvallinen menestyskappale, joka oli Tikkurilan työväentalolla ensi kertaa jo vuosikymmeniä aiemmin. Suomen Sosialidemokraatti kirjoitti, että ”näytelmän esitys muodostui kauniiksi voitoksi”, ja katsoi ohjaaja Haapasen saaneen ”joukkonsa hyvään huvinäytelmävireeseen”. Lehden mukaan Impi Heino oli ”todella reipas” mökin tyttö Annina, Yrjö Kotimäki paras tukkilaisten esittäjistä Huotarin roolissaan Sven Rosendahl uljas Turkkana vastaten ”mielikuvaa tästä tukkijoen sankarista”. ”Illasta muodostuikin nautittava alkajaisnäytäntö uudesti syntyneelle Tikkurilan Työväen Näyttämölle”, Suomen Sosialidemokraatti päätti arvostelunsa.

Neljäkymmenluvun jälkivuosina Tikkurilan työväentalon näyttämöllä nähtiin oivallisina tulkintoina edelleen muun muassa Kaarle Halmeen kolminäytöksinen draama Kaksintaistelu, Maria Jotunin huvinäytelmä Miehen kylkiluu, joka oli samalla Kaarlo Haapasen 25-vuotistaiteilijajuhlan näytös, Artturi Järviluoman Pohjalaisia sekä Agapetuksen huvinäytelmä Onnellinen Sakari. Esimerkit osoittavat ohjaaja Kaarlo Haapasen panostaneen ohjelmiston monipuolisuuteen. Mukana oli sekä vakavia että hupaisia näytöskappaleita. Talkoohengessä Haapanen oli useimmiten itsekin näyttämöllä ja keskittyi tällöin luonteenkuvaukseen.

Kaarlo Haapasen kausi oli Tikkurilan työväentalon näyttämöllä innostuneen teatteriharrastuksen aikaa. Haapanen, päätoimeltaan Suomalaisen Oopperan lavastaja, tunsi työnsä kautta teatterityöskentelyä enemmänkin. Poliittiselta vakaumukseltaan hän oli sosialidemokraatti, mutta ei kuulunut Tikkurilan työväenyhdistykseen, koska asui Helsingin Käpylässä. Tikkurilan työväentalon näyttämötaitelijoihin 1940-luvun jälkipuoliskolta lukeutunut Mauno Viiala luonnehti Haapasta ohjaajana asiansa taitaneeksi mieheksi, joka osasi valita kullekin näyttelijöistään aina sopivimmat roolit. Kaarlo Haapasen ohjaajakausi Tikkurilan työväentalon näyttämöllä oli poikkeuksellisen pitkä ja ulottui jatkosodan päivistä 1960-luvun kynnykselle.

Ohjelmistosta päätti Näyttämön kannatusyhdistyksen johtokunta, jonka tekemien ratkaisujen jälkeen Haapanen valitsi näyttelijät rooleihin ja aloitti harjoitukset. Näyttämöllä oli Tikkurilan työväentalolla käytössään edelleen omat iltansa niiden viikonloppujen lisäksi, jolloin sillä oli näytöskappale esitettävänään. Harjoituksia näyttämöläisillä oli kahtena arki-iltana viikossa, kolme tuntia illassa. Koska näyttämön nurkassa ollut kamiina ei lämmittänyt pakkaskeleillä tarpeeksi, harjoitukset vedettiin talvisin joskus jopa palttoot päällä.

Siitä, että ohjaaja Haapanen hallitsi ammattinsa kautta lavastukset ja kulissien tekniikan ja valmistamisen, oli Tikkurilan Työväen Näyttämölle suuri hyöty. Työväentalon näytelmäesityksissä oli sotien jälkeisellä kaudella erinomaiset, monipuoliset lavastukset, joista osa oli joskus ohjaajan työpaikaltaan tuomia. Tikkurilan työväentalon näytöskappaleet saivat siten aivan uutta ilmettä. Kaksi- ja kolmikymmenlukujen parista perusmaisemasta oli otettu aimo harppaus eteenpäin. Tarvittaessa rekvisiittaa hankittiin tosi toimin. Esimerkiksi Pohjalaisia-näytelmän vangin puvut lainattiin Helsingin keskusvankilasta. Kahleet saatiin Oopperasta. Kiven Seitsemässä veljeksessä 1950-luvulla yhtenä lavasteena käytettiin omiin tarpeisiin hieman muokattua, Oopperassa hylätyksi tullutta kulissia esityksestä Ali Baba ja 40 rosvoa.

Tikkurilan Työväen Näyttämön varsinaiset näytelmäesitykset kestivät yleensä noin kaksi tuntia, joiden jälkeen pidettiin vielä tunnin mittaiset tanssit kulttuuri-illan päätteeksi. Näytelmää kohden esityksiä oli aina muutama, joskus jopa viisikin. Myös viisikymmenluvulla Tikkurilan työväennäyttelijät suorittivat vierailuja muille työväentaloille. Näytelmiä esitettiin muun muassa Malmin, Tapanilan ja Rekolan työväenyhdistyksissä. Lisäksi tikkurilalaiset vierailivat esimerkiksi Weilin&Göösin näytelmäkerhossa ja esittivät sen jäsenille Vallilan työväentalolla näytelmän Olenko minä tullut haaremiin.

Työväen Näyttämöstä Teatteriksi

Tikkurilan Työväen Näyttämö toimi käytännössä talkoovoimin, mutta silti sillä oli myös omat menonsa, joiden kattamiseen Kannatusyhdistys keskitti voimansa. Oli maksettava vuokra työväentalon käytöstä, oli hankittava pukuja ja lavastustarvikkeita, oli kunnostettava näyttämötiloja ja oli maksettava palkka ohjaaja Haapaselle. Vaikka näyttämöyhdistys järjesti silloin tällöin talolla iltamia varojen hankkimiseksi, eivät sen finanssit kuitenkaan olleet milloinkaan kovin suuret, päinvastoin.

Kuusikymmenluvun taitteen tietämissä näyttämöyhdistyksen johtokunnassa heräsi ajatus Näyttämön aatteellisen pohjan laajentamisesta parempien, lämpimämpien ja nykyaikaisempien harjoitustilojen sekä useampien esiintymispaikkojen varmistamiseksi. Niinpä Tikkurilan Työväen Näyttämön nimi muutettiin vuoden 1961 alusta Tikkurilan Teatteriksi. Kannatusyhdistys otti selkeästi etäisyyttä työväenyhdistyksestä. Johtokuntaan valittiin sosialidemokraattien lisäksi myös porvareita kuten esimerkiksi Oksanmäen koulun johtajaopettaja Veikko Jussila, josta tuli sittemmin jopa johtokunnan puheenjohtaja. Aatteellisen pohjan laajentuminen auttoi Näyttämöä pääsemään harjoittelemaan paikkakunnan oppilaitoksiin kuten ammattikouluille sekä Oksanmäen ja Peltolan kouluille.

Nimen ja aatteellisen pohjan muutoksista huolimatta Tikkurilan Teatterin näyttelijöistä oli 1960-luvulla yhä huomattava osa työväenyhdistyksen väkeä. Sitä paitsi, Tikkurilan Teatterilla oli edelleen esityksiä myös vanhalla näyttämöllään työväentalolla, mikä varmasti oli mieleen työväenyhdistyksen jäsenille, jotka siten pääsivät nauttimaan suurimmaksi osaksi edelleen tuttujen näyttelijöiden esityksistä perinteisessäkin ympäristössä. Ohjaajana Teatterilla oli 1960-luvulla muun muassa näyttelijä Laila Rihte, lukuisista 1950-luvun kotimaisista elokuvista tunnettu tähti.

Muututtuaan Tikkurilan Teatteriksi vanha työväentalon ja työväenyhdistyksen ensemble oli irtautunut perinteisestä työväenteatterikulttuurista, mitä voi pitää melkoisena menetyksenä Tikkurilan työväenyhdistyksen kulttuuritoiminnalle. Tapahtuneen voi nähdä työväenyhdistyksen näyttämöväen antautumisena porvareiden painostukselle. Toisaalta voidaan yhtä hyvin sanoa, että totta kai taiteilijat tekivät kaiken mahdollisen taatakseen itselleen paremmat mahdollisuudet teatterin tekoon. Asia voidaan sitä paitsi nähdä laajemmissa yhteyksissä, jolloin voidaan havaita lukuisien työväennäyttämöiden eri puolilla Suomea irtautuneen samaan tapaan kukin omista syistään alkuperäisestä viiteyhteisöstään. Tikkurilan tapaus on sitä paitsi nähtävissä niinkin päin, että paikallisella työväenyhdistyksellä on ansionaan erityisasema nykyisen Vantaan kaupungin teatteritoiminnan alkuperäisenä käynnistäjänä. Perinteethän ulottuvat aina 1910-luvulle asti.